Alla on kuva maagiselta päivältä - päivältä kun mitättömästä altavastaajasta tuli kuningatar. Päivä kun koin koiranomistajana onnistuneeni jossakin oikeasti. Kyseessä siis tietenkin toukokuinen hellepäivä Tampereella kun Hertan kanssa olimme leojen erkkarissa nelosia. Ensimmäinen SA ja heti sijoitus ja koko maailma oli auki... Alle kuukausi tästä upeasta päivästä rakkaista rakkain oli poissa ja elämä tyhjää - koko kesän suuret suunnitelmat valui tuhkana käsistäni, samoin tuntui että koko elämä olisi ohi. Kesä tietenkin meni touhutessa mökillä ja uskotellen että "näin aikuisena koiran menettämisestä pääsee rationalisella ajattelulla yli". Kun heinäkuun jälkeen palasin lomalta takaisin kaupunkiin ja takaisin töihin - todellisuus iski päin kasvoja ja vaikka kuinka käänsi toista poskea, uusia iskuja sateli.
Kun elokuussa viimein sain aikaiseksi laskettua Hertan tuhkat oikeaan paikkaan, tuntui hetkellisesti että olisi helpottanut. Nyt se olisi ohi, yli kuukauden miettimisen jälkeen Hertta pääsi mökin multiin - paikkaan missä meidän piti kesä viettää niin että Hertta suojelisi yön mönniäisiltä meikäläistä. Paikkaan missä viimeinen kuva tuosta upeasta koirasta otettiin, viikko ennen kuolemaa
Helpotus oli kuitenkin väliaikaista ja illuusiota, olo vain paheni ja itsesyytös siitä että koki koiran menetyksen niin vaikeaksi vain kasvoi.. Sehän oli vaan koira..
Hain apua suruuni työterveyden kautta mutta turhaan - sieltä vastaus oli juuri sitä etät koirahan se vain oli ja vähän niin että nythän olet vapaa..
Pieni valonpilkahdus tarjottiin elokuun puolessa välissä, joskin silloin oli vaikea uskoa että mikään auttaisi siihen synkkyyteen. Se valonpilkahdus oli mahdollisuus saada uusi leotyttö elämään, pieni pallero, joka näki päivänvalon 17.8. 2014. Tässä vaiheessa se odotus tuntui mahdottomalta, muistan puhuneeni ystävilleni että 8 viikkoa on aivan liian pitkä aika, että jotakin varmasti tapahtuisi siinä välissä ja pieni pallo löytäisi paremman kodin..
Viikot kuluivat ja ensimmäiset kunnon kuvat palloista saapuivat.. vieläkään en tiennyt mikä niistä neljästä tytöstä tulisi minulle mutta pikku hiljaa tajusin että matka pohjoiseen olisi edessä. Odottavan aika oli tuskaista, onneksi ympärille oli Hertan myötä kertynyt ihmisiä, jotka ymmärsivät ja haluisivat olla tukena. Olen ikuisesti kiitollinen Leenan ja Marja-Liisan tarjoamista terapialenkeistä ja lainakoirista. Ja Hertan kasvattaja Arja - olen onnellinen että valikoiduit ensimmäisen koirani kasvattajaksi - kiitos siitä kaikesta tuesta ennen ja jälkeen Hertan, toivon että pysymme ystävinä vastedeskin
Syyskuu oli pitkääkin pidempi.. lokakuun alussa suu alkoi välillä nousta vienoiseen hymyyn, ihan pienoiseen. Ajatus tulevaisuudesta olikin taas mahdollinen ja tuleva pimeä sysky pitäisi sisällään ainakin pienoisen valopallon <3
10.10. lähdin junalla kohti Kemijärveä ja siellä minua odotti juna-asemalla mies tumman leonartun kanssa. Se oli pienen Hipan äiti Molla. Tyttö autoon ja pentujen ääreen.. Nopeasti sieltä se vihreäpantainen pieni tyttö valikoituis syliin ja sitä sitten palluteltiin ja ihmeteltiin.. 14 tunnin matka kotiin sujui pienen kanssa hienosti, joskin se ei vieläkään tuntunut omalta.. Voisi ajatella että kyseessä olisi hienot uudet kengät - kaikin puolin mieluisat ja toivotut, mutta ei aivan sopivat.
Ensimmäinen viikko ihmeteltiin toisiamme; nukuttiin sylikkäin ja opeteltiin uutta arkea. Toinen viikko meni huolen ja murheen kanssa kun pieni pirpana sairastui suolistotulehdukseen... Kolmas viikko morkkiksessa kun on huono omistaja eikä tee uuden pennun kanssa tarpeeksi..
Nyt kun viisi viikkoa yhteistä elämää on takana olen taas onnellinen. Tällä viikolla soitin äidilleni ja puhelun aikana tajusin saaneeni elämäni takaisin. Selitin äidilleni innolla mitä kaikkea olimme Hipan kanssa tehneet ja mitä kaikkea oli suunnitteilla ja miten hieno pieni pentu se on <3
Elämäni on siis takaisin raiteillaan, pienen raidemuutoksen jälkeen - mutta näitä uusia teitä odotan innolla. Minulla on ihana rakas Hippa, jonka kanssa opetellaan koko aika uusia asioita. Tottakai Herttaa on ikävä, mutta nyt se ei ole uuvuttavaa vaan nyt se on ikävää mitä voi itkeä kun siltä tuntuu.
Tässä vielä pimpulasta muutama kuva - niin uusi kuin vanhakin <3
Tässä kuvassa minulle ilmoitettiin että Kaarnikan Villiviini olisi minun <3
Miltä uuden mamman sormi maistuu?
Matka uuteen kotiin
Sinä, minä, ME <3
13 viikkoa ihmettä ja iloa <3
Suoraan juoksen sun sydämees <3
Niin se Rakkaus säilyy ja muuttaa. Pakon sanelemana, yllättaen ja arvaamatta.Valtaa koko sydämen <3
